Kouluväkivaltakokemukset ovat vaikuttaneet aikuisiän ihmissuhteisiini

Aloitin blogini vuonna 2018 jutulla, jonka otsikkona "Minä en ole menneisyyteni". Siinä käsittelin pintapuolisesti menneisyyttäni ja sen vaikutuksia sen hetkiseen tilanteeseeni. Nyt seitseman vuotta myöhemmin täytyy myöntää, että menneisyyteni kummittelee minua edelleen vaikka olen purkanut menneisyyden traumoja lukemattomilla menetelmillä. Olen kuitenkin oppinut elämään traumojen kanssa ja olen pystynyt vähentämään niiden vaikutusta. En ole aiemmin tarkemmin kertonut menneisyydessä kokemastani väkivallasta ja sen seurauksena tapahtuneesta henkisestä romahtamisesta ja siitä toipumisesta. Siksi päätinkin julkaista kolmen jutun sarjan, jossa avaan edellä mainittuja teemoja.

Elämääni on värittänyt useat aikajaksot, jossa olen joutunut kokemaan pitkäkestoista ja toistuvaa väkivaltaa. Olen antanut anteeksi väkivallantekijöilleni. Siinä on auttanut se, että olen ymmärtänyt väkivallan johtuneen enimmäkseen heidän omasta kärsimyksestä, jonka kohtaamiseen heillä ei ollut keinoja eikä tukea. En ole hirveästi halunnut kertoa julkisesti väkivaltakokemuksistani, koska olen hieman pelännyt avautumiseni aiheuttamia reaktioita. Koen kuitenkin, että kokemusteni ja niiden synnyttämien näkemysteni esiin tuominen on tarpeellista, jotta ymmärrys väkivallantekijöitä ja mielenterveyshaasteita kohtaan toivottavasti hieman kasvaisi. Jos väkivaltaa halutaan oikeasti vähentää, niin on korkea aika ymmärtää paremmin väkivaltaan johtavia tekijöitä. Väkivallan tekijöiden ymmärtäminen ei tarkoita tekojen hyväksymistä tai tekijän vastuun poistamista. Tärkein tekijä väkivallan ilmenemiseen on tiedostamaton reagointi impulsiiviseen tunteeseen. Siksi väkivallan vähentämisessä keskeisenä tekijänä pitäisi olla tunne- ja myötuntotaitojen opettelu. Julkisessa keskustelussa väkivallan syyksi mainitaan usein viha jotain väestöryhmää kohtaan. Viha itsessään ei riitä selittämään väkivaltaista käytöstä. Olen itsekin kokenut ja koen jonkin verran vihaa, mutta en anna sen vaikuttaa käytökseeni. Olen myös huomannut, että osalla viha kääntyy itseä kohtaan, osalla se kohdistuu muita kohtaan ja osalla se kohdistuu sekä itseen että muihin.

Kokemaani häpeään ja sen seurauksena syntyneeseen vihaan merkittävimpänä syynä on koulussa kokemani väkivalta. Ala-asteella koin vammaisuuteni takia fyysistä ja henkistä väkivaltaa. Minulla on synnynnäinen selkäydinvamma, jonka myötä jouduin lapsena käyttämään vaippoja 11 vuotiaaseen asti kunnes pääsin leikkaukseen ja sen myötä aloin virtsaamaan katetroimalla. Ala-asteella jouduin vammani takia henkisen väkivallan uhriksi, jossa minua kiusattiin vammani takia. Opettaja oli halunnut suojella minua kiusaamiselta, minkä takia opettajani oli kertonut luokkani oppilaille vammastani. Luultavasti asia olisi tullut jotenkin muutenkin esille, joten en pidä opettajan toimintaa haitallisena. Monen lapsen suhtautuminen olikin ymmärtäväistä, mutta osalle se oli kimmoke kiusaamiseen. Jouduin usein nöyryytyksen kohteeksi, missä joku paljasti julkisesti minun käyttävän vaippoja.

Olen ollut aina hyvin herkkä ja ujo, jonka myöhemmällä iällä olen tunnistanut erityisherkkyydeksi. Herkkyyteni näkyi jo varhaislapsuusaikoina, jolloin äitini vei minut tarhaan noin 5 vuotiaana, mutta olin itkenyt siellä jatkuvasti kaksi ensimmäistä päivää ja äidin oli pakko keksiä minulle sopivampi hoitopaikka. Päädyinkin sitten perhepäivähoitoon ja kirkonkerhoon, joissa viihdyin hyvin. Henkisen väkivallan uhriksi joutuminen lapsena olisi varmasti muutenkin ollut raskasta, mutta erityisherkkänä luultavasti otin sen vielä raskaammin. Ala-asteen jäljiltä itsetuntoni olikin täysin tuhottu.

Ylä-asteella väkivaltakokemukset jatkuivat, mutta ne muuttuivat enemmän fyysiseen väkivaltaan. Ylä-asteella kiusaaminen oli päivittäistä väkivaltaa, johon kuului tönimistä ja lyömistä sekä henkistä kiusaamista. Kiusaajia oli useita ja se kohdistui muutamiin muihinkin oppilaisiin. Väkivaltaan yritettiin kyllä puuttua, mutta opettajien puuttuminen ei ratkaissut mitään. Opettajilla ei myöskään ole osaamista kouluväkivallan hoitamiseen vaan siihen olisi tarvittu ammattilaisen apua. Koin opettajien puuttumisen raskaammaksi kuin itse kiusaamisen, koska koin sen hyvin nöyryyttävänä. Yksi ikävimmistä kokemuksista oli käsitellä kiusaamisasiaa opettajan, vanhempieni sekä yhden kiusaajan vanhemman kanssa. Usein myös kielsin kiusaamisen tapahtuneen tai ainakin vähättelin niitä, koska en halunnut myöntää joutuneeni kiusatuksi.

Pahimmat traumat eivät jääneet kouluväkivallasta itsessään vaan siitä nöyryytyksestä, minkä väkivallan kohteeksi joutuminen aiheutti. Siihen vaikutti ehkä eniten se, että muut oppilaat eivät suoraan ainakaan näyttäneet tuomitsevan väkivaltaa. Osa varmasti olisi halunnut puuttua, mutta eivät halunneet itse tulla väkivallan kohteeksi. Erilaisuus on myös sellainen asia, mihin ei osata suhtautua ja se johtaa usein kiusaamiseen. Poikien välinen väkivalta oli muutenkin hyvin yleistä, minkä takia luultavasti monet oppilaat pitivät väkivaltaa vain poikien välisenä nahisteluna. Suomessa poikien ja miesten välinen töniminen koetaankin usein normaalimmaksi kuin halaaminen. Töniminen ja nahistelu oli osa myös minun kaveripiirin arkea nuorena. Koin myös sen ahdistavana varsinkin, kun samaa ja paljon pahempaa jouduin kokemaan koulussa. Olin hyvin herkkä tuohon aikaan eli koin monet asiat myös herkemmin kuin muut. Lisäksi itsetuntoni oli ala-asteella koetun henkisen väkivallan jäljiltä riekaleina. Itkin hyvin usein ja se taas aiheutti suurta häpeää.

Kouluväkivallan vaikutukset näkyivät henkisenä pahoinvointina

Kouluvuosista selvisin vain mustelmilla, mutta henkiset traumat ovat vaikuttaneet elämääni koko aikuisikäni. En ole kokenut vihaa väkivallantekijöitä kohtaan, koska tiedän heidän väkivaltansa johtuneen heidän omista kärsimyksistä ja joidenkin kohdalla ryhmäpaineella. Myöhemmin olen kuullut monen väkivaltaa minuun kouluvuosina kohdistaneen henkilön kuolleen huumeisiin. Tieto heidän kuolemasta on tuntunut surulliselta, koska he eivät saaneet tarvitsemaansa apua. Kouluväkivaltaan puuttumisessa olisikin tärkeää puuttua erityisesti kouluväkivaltaa tekevien ongelmiin. Opettajien puuttuminen on vain laastariratkaisu ja pitäisi myös miettiä, miten puuttuminen tehtäisiin niin, ettei se aiheuta lisätraumoja väkivallan kokijoille.

Kouluväkivalta oli luultavasti merkittävin tekijä, minkä takia olin masentunut useita vuosia. Ajattelin pitkään, että oli hyvä, että jouduin väkivallan uhriksi peruskouluvuosina, koska sen myötä "karaistuin" ja opin piilottamaan herkkyyteni. Minulle muodostui myös hyvin vahvoja tunnelukkoja. Se saattoi olla osasyynä siihen, minkä takia yliopistossa opiskeluni venyi kymmeneen vuoteen. Masennusta hoidin alkoholilla, joka vain pahensi tilannetta. Jouduin 16 vuotiaana tiputukseen alkoholimyrkytyksen seurauksena. Sen seurauksena minut määrättiin psykoterapiaan puoleksi vuodeksi. Se oli kuitenkin täysin hyödyntöntä. En osannut tunnistaa mitään henkisiä haasteita itselläni ja selitin alkoholimyrkytystä vain huonolla tuurilla. Terapia olikin lopulta vain sellaista mukavahenkistä jutustelua. Alkoholinkäyttöni oli silloisen suomalaisen mittapuun mukaan lähes normaalia eli viikoittaista bilejuomista. Juominen oli kuitenkin välillä todella holtitonta ja oli ihme, etten satuttanut itseäni pahemmin ikinä humalassa.

Lapsuudenystävälläni juominen lähti kuitenkin täysin käsistä. Hän oli myös joutunut kokemaan kouluväkivaltaa. Hänen äitinsä oli alkoholisti, joka mahdollisesti vaikutti myös hänen alkoholisoitumiseen. Yritin auttaa häntä hakemaan apua siinä kuitenkaan onnistumatta. Lopulta rupesin välttelemään häntä, koska en pystynyt katsomaan vierestä hänen terveyden heikentymistä. Ystäväni kuoli syöpään joskus vuoden 2008 tienoilla. Hänellä oli myös masennusoireita, joihin hänelle oli määrätty mielialalääkkeitä. Myöhemmin olen miettinyt, mikä osuus mielialalääkkeiden ja alkoholin yhteiskäytöllä oli hänen syöpään sairastumisessa. Alkoholiongelmaisten kohdalla syytetään yleensä alkoholiongelmaista itseään, vaikka kyseessä on oikea sairaus. Itsekin ajattelin joskus hänen itse aiheuttaneen ongelmansa, joka oli pakenemiskeino kohdata omaa kykenemättömyyttäni auttaa ystävääni. Muistan, kuinka kaksi viikkoa ennen hänen kuolemaansa sain ajatuksen, että minun pitäisi tavata häntä. En kuitenkaan pystynyt kohtaamaan häntä ja toisaalta ei hänkään ollut hirveän innokas tapaamisesta. Otin ystäväni kuoleman raskaasti, koska kaduin suhtautumistani hänen ongelmaan ja sitä etten pystynyt kohtaamaan häntä hänen viimeisinä vuosinaan.

Menetin myös toisen nuoruusvuosien ystäväni vuonna 2022. Hän oli myös kärsinyt kouluväkivallasta lapsena ja aikuisena hän oli kärsinyt vuosia masennuksesta. En ole varma käyttikö myös hän masennuslääkkeitä. Hän oli ilmeisesti yrittänyt saada apua tilanteeseensa psykedeeleistä. Niiden käyttö kuitenkin meni hänellä yli. Hän päätyi lopulta itsemurhaan. Hänen kohdalla tapahtui sama asia kuin toisen ystäväni kanssa. Sain ajatuksena noin kaksi viikkoa ennen hänen kuolemaansa, että minun pitäisi koittaa tavata häntä. Jostain syystä en kuitenkaan laittanut hänelle edes viestiä, koska en tiennyt mitä olisin sanonut. Olin aiemmin ollut häneen yhteydessä ja kysynyt kuulumisia, mutta viestien vaihtomme oli hyvin pintapuolista. Olin siinä kohtaa itse henkisesti rikki eron jäljiltä, minkä takia en kokenut pystyväni kokemaan toisen henkisiä haasteita. Saatuani tiedon hänen kuolemasta tunsin taas kerran samanlaista syyllisyyttä kuin lapsuusystäväni kuoleman kohdalla. Tiedän kuitenkin, että hänellä oli monia, ketkä olivat koittaneet tukea häntä. Siksi en usko, että minun yhteydenottoni olisi muuttanut mitään.

Edellä mainituissa esimerkeissä kuolemaan johtavia syitä oli monia enkä siis väitä masennuslääkkeiden olleen selittävä tekijä. Myönnettäköön kuitenkin, että olen hyvin psyykelääkevastainen, koska niiden vaikutukset ovat usein ennalta-arvaamattomia. Pidän edelleen hyvänä ratkaisuna, etten ole masennuslääkkeisiin ikinä päätynyt. Tietysti alkoholi nyt on usein vielä pahempi ratkaisu, mutta olisin hyvin voinut päätyä käyttämään sekä alkoholia että masennuslääkkeitä. Masennuslääkkeiden vaikutuksista on ristiriitaista tutkimustietoa. Niiden yhteydestä itsemurhiin on ollut ainakin joitain tapauksia, mutta osaltaan ne ovat myös estäneet itsemurhia varsinkin hoidon alussa (Science direct 2024, NCHR 2025). Kyllä tiedän, että masennuslääkkeistä on myös apua joillekin eli en halua myöskään täysin poissulkea niiden käytöstä mahdollisesti tulevia hyötyjä.

Väkivaltakokemukset toistuivat romanttisissa suhteissa

Väkivaltaa jouduin kokemaan seuraavan kerran kahdessa parisuhteessa. Minulla oli hyvin vaikea löytää kumppania, joten olin melko epätoivoinen romanttisen suhteen etsijä. Molemmat romanttiset suhteeni alkoivat samalla tavalla. Hieman tapaamisen jälkeen toinen ilmoitti, ettei pysty aloittamaan suhdetta, koska hänellä on henkisiä haasteita. Molemmissa tapauksissa kuitenkin suostuttelin toisen aloittamaan suhteen. Toisessa suhteessani olin kuusi vuotta parisuhteessa mielenterveyshaasteista kärsivän ihmisen kanssa, jossa fyysinen ja henkinen väkivalta oli toistuvaa. Uskon, että suhde oli minulle kimmoke saada oma elämäni raiteelle, koska se antoi minulle merkityksellisyyttä, jota olin tiedostamattomasti kouluväkivaltakokemusten myötä janonnut. Suhteen aikana onnistuin valmistumaan teknillisestä korkeakoulusta ja sen jälkeen menin kokopäivätöihin.

Arki oli kuitenkin todella raskasta ja oma jaksaminen oli koetuksella. Olin käytännössä usein hänen omaishoitaja. Hänen tila vaihteli erittäin paljon, joten meillä oli hyviäkin hetkiä, minkä takia en halunnut antaa periksi. Hänen oireisiin kuuluivat jatkuva huomionhakuisuus. Usein huomionhakuisuus jatkui läpi yön, minkä takia en useinkaan saanut nukuttua. Oma käytökseni oli myös hyvin epävakaata, mikä pahensi tilannetta entisestään. Epävakauteni johtui usein unen puutteesta, alkoholin käytöstäni, vatsaongelmistani sekä varmasti aikaisemmista kokemuksistani kouluväkivallasta, minkä takia olin usein ärtynyt ja stressaantunut. Luultavasti minulla oli myös kouluväkivallasta jääneitä posttraumaattisia stressireaktioita, jotka aiheuttivat paniikkikohtauksia ja ne taas laukaisivat hänessä pelkotiloja, jotka purkautuivat väkivaltana. Toisaalta joskus väkivaltaa tapahtui myös sellaisissa tilanteissa, missä ei ollut mitään riitatilannetta tai muuta väkivaltaan mahdollisesti johtavaa tilannetta. Suhteessa oli myös molemminpuolista henkistä väkivaltaa kuten uhkailua ja haukkumista.

Vakavista mielenterveyshaasteista kärsivän kanssa toimiminen on ajoittan hyvin haastellista vaatisi ammattilaisten tukea. Väkivallasta psykiatreille ja muille viranomaisille kertominen ei auttanut mitään, vaikka todisteina oli satoja sairaita viestejä ja joidenkin ulkopuolisten henkilöiden kertomuksia tapahtuneista. Viranomaiset pompottivat vastuuta usein toiselle viranomaiselle. Lääkärit kehottivat soittamaan poliisille ja poliisit eivät voineet oikein tehdä mitään ja totesivat usein asian kuuluvan enemmän lääkäreille. Äkillistä apua sai soittamalla hätäkeskukseen ja sieltä sai poliisit paikalle, mutta se oli vain hetkellistä apua. Terveyskeskuksen psykiatri ei nähnyt mitään vaaraa, vaikka kerroin uhkaavista tapahtumista useaan otteeseen ja varoitin kohta sattuvan oikeasti jotain pahaa. Tilanteet olivat välillä todella vaarallisia ja oli vain sattumaa, että selvisin niistä vain pintanaarmuilla ja mustelmilla. Ainoa keino viranomaisten puuttumiseen olisi ollut tehdä rikosilmoitus väkivaltaisesta avopuolisostani, johon nyt en halunnut lähteä. Hänet otettiin välillä muutamaksi päiväksi psykiatriselle pakko-osastolle tarkkailuun, mutta ei siitä ollut mitään apua.

Yhteiskunnallista keskustelua seuranneena tuntuu olevan kestoaiheena vertailla sitä keihin kohdistuvaa väkivaltaa vähätellään eniten. Sanoisin kuitenkin, että väkivallan vähättely on hyvin yleistä ja se on hieman erilaista riippuen väkivallan uhrin iästä, sukupuolesta ja seksuaalisesta suuntautumisesta. Miehiin kohdistuvaa parisuhdeväkivaltaa vähätellään, koska se on harvinaisempaa ja ajatellaan miehen pystyvän paremmin puolustamaan itseään. Itsensä puolustaminen ei kuitenkaan ole niin helppoa varsinkin, kun haluaa tehdä sen satuttamatta toista. Minun tapauksessa väkivalta ei ollut mitenkään ennalta arvattavissa vaan sitä saattoi sattua ihan koska tahansa. Ainoa apu oli mielenterveyshäiriöihin perehtynyt kotilääkäri, joka sai tilanteen yleensä rauhoittumaan hetkellisesti. Kotilääkärien ammattitaidoissakin oli paljon vaihtelua ja harvalla niistä oli kokemusta vakavista mielenterveyshaasteista kärsivän kanssa toimimisesta. Kotilääkäripalvelu oli aikaisemmin Helsingin kaupungin tarjoamaa, mutta sekin palvelu lakkautettiin. Myöhemmin tuli käytäntö, että kotilääkäri pitää maksaa itse ja yksi kotilääkäri käynti saattoi maksaa noin 200 euroa.

Hänen tilaan kuului, että hän kielsi omassa tilanteessaan olevan mitään sellaista, mihin tarvittaisiin apua. Olin hyvin epätoivoinen tuossa tilanteessa . Koitin pakottaa hänet hakemaan apua ja noudattamaan psykiatrin hoito-ohjeita uhkaamalla eroamisella, joka tietysti oli väärin ja kadun sitä. Siinä tilanteessa kuitenkin kuvittelin sen olevan ainoa keino pelastaa hänet. Ongelmana oli myös, ettei läheisiä kuulla potilaan hoidossa. Ymmärrän, että siihen liittyy riskejä ja ongelmia, mutta silti on myös tuloksia, missä läheisten mukaan ottaminen on tehnyt hoidosta tehokkaampaa. Ongelmaa myös pahensi se, että psykiatrit vaihtuivat tiuhaan. Osa psykiatreista olivat myös hyvin kielteisiä terapian suhteen, mikä luultavasti vaikeutti parantumista entisestään. Lääkkeillä tilanne saatiin välillä hetkellisesti kuntoon, mutta yleensä tilanne huononi nopeasti uudestaan. Hänen diagnoosit ja lääkitykset muuttuivat myös monesti. Olen miettinyt myöhemmin, että kuinka paljon ongelmallisesta käytöksestä oli lääkkeistä, vääristä diagnooseista sekä läheisten painostuksesta johtuvaa.

Lopulta päätin, että en voi enää elää jatkuvassa pelossa ja päätin lähteä parisuhteesta, vaikka pelkona oli sen johtavan hänen itsemurhaan. Eron jälkeen alkoivat jatkuvat itsemurhauhkailut. Yritin saada apua viranomaisilta ja soitinkin hyvin usein hälyytyskeskukseen, jotta hän saisi apua. Ne eivät kuitenkaan yleensä johtaneet mihinkään ja lopulta hälytyskeskuskaan ei enää reagoinut niihin. Tässä tapauksessa uhkaukset olivatkin vain huomion herättämistä varten tehtyjä uhkailuja, mutta silti niihin olisi pitänyt suhtautua vakavasti.

Väkivaltaisen parisuhteen päättymisestä on nyt jo hieman yli kymmenen vuotta. En ole missään vaiheessa syyttänyt häntä tapahtumista. Olen iloinen, että nykyään hänellä menee hyvin. Meillä on nykyään hyvät välit ja olemme pystyneet keskustelemaan menneisyyden tapahtumista. Ymmärrän hyvin, että monella vastoinkäymiset johtavat vihaan ja he ovat hyvin alttiita kohdistamaan sitä vihaa kuvitteellista vihollista kohtaan, joka saattaa olla vaikka uusi kumppani tai jokin väestöryhmä kuten naiset/miehet. Omalla kohdallani koin pitkään vihaa lääkäreitä kohtaan, koska koin ettemme saaneet heiltä tarvitsemaamme tukea. Ymmärrän kuitenkin, että he tekevät työtään heille annettujen määräysten mukaisesti. Usein se on esteenä sille, etteivät he voi tehdä niin kuin potilaan kannalta olisi parasta. Omalla kohdallani olen korvannut vihan intohimolla maailmanparantamiseen. Olen myös oppinut tuosta suhteesta varomaan ottamasta liikaa vastuuta toisen hyvinvoinnista. Tottakai jälkeenpäin on helppo sanoa, että minun olisi pitänyt erota aiemmin ja se olisi varmasti ollut paras ratkaisu molemmille.

Väkivaltakokemukset johtivat myös uudenlaiseen elämänpolkuun, josta kerron seuraavassa jutussa.