Lapsiperhe-elämään hyppääminen ei ole mikään vastuullisen elämän mittari

Tuli taas yksi vuosi lisää elettyä elämää. Huomaan, että en elä tyypillistä yli 40 vuotiaan elämää. Osaltaan koen siitä syyllisyyttä ja häpeää. Toisaalta olen helpottunut, ettei yksikään parisuhteistani päätynyt lapsiperhe-elämään, koska olen huomannut, ettei perhe-elämä ole minua varten ja lisäksi kaikki edelliset suhteeni ovat päätyneet eroon. Olen myös nähnyt miespuolisen ystäväni kautta, kuinka vaikeaa ero on, jos siinä on mukana myös lapsia. Minulle erot ovat muutenkin olleet hyvin vaikeita ja jos siinä olisi ollut vielä lapsi mukana, niin se olisi voinutt olla hyvin traumaattista itselle sekä lapselle.

Vallitsevien normien kyseenalaistamisella on myös yhteiskunnallinen vaikutus, koska nykyiset normit eivät tue ekologisesti, sosiaalisesti, kulttuurillisesti ja henkisesti kestävää elämää. Perhe-elämä ei kuitenkaan automaattisesti ole kestämätöntä, mutta perhe-elämään sitoutuminen ei ole myöskään automaattisesti mikään vastuullisuuden merkki. Monet päätyvät perhe-elämään biologisten halujen ja/tai yhteiskunnallisen paineen ohjaamana, mitkä eivät ole kovin vastuullisia tai kestäviä syitä perheen perustamiseen. Minun iässäni tosin monilla deittikumppaneillani on jo lapsia eli käytännössä se tarkoittaisi, että minun tulisi olla valmis hyppäämään valmiiseen lapsiarkeen. Täytyy myöntää, että tässä asiassa mulla on hieman ärtymystä, koska olen saanut niin monelta deitiltä tylyjä kommentteja ja vihjailuja vastuuttomuudesta sen takia, etten ole pystynyt lupaamaan heille sitoutumista perhe-elämää. Tosin aikaisemmin olin vielä hieman epävarma kannastani, mutta se ei todellakaan johtunut siitä, etten olisi ajatellut sitä vaan enemmänkin siitä, että olin pohtinut sitä niin monesta eri kulmasta, että pohdinnoista oli tullut sekava sillisalaatti. Sanottakoon nyt kuitenkin väärinkäsitysten välttämiseksi, että kunnioitan kyllä myös kaikkien lasten vanhempien panosta ja myös yhteiskunnallisen muutoksen kannalta lapsissa on vielä toivoa, kunhan kasvatuksessa huomioitaisiin edellisiä sukupolvia paremmin muun muassa henkiset taidot ja ennen kaikkea myötätuntotaidot (kaikkea elävää kohtaan).

Viime aikoina olen kuitenkin nykyisen asumiskuvioni myötä kokenut lapsiarkea ja huomaan, että lapsen kanssa oleminen on mulle liian kuormittavaa, enkä koe siihen mitään paloa. Lapsen kasvattaminen varmasti toisi merkityksellisyyttä elämään, mutta näen senkin melko itsekkäänä syynä hankkia lapsi. Ehkä eettisin syy hankkia lapsi olisi, että haluaa tarjota uudelle ihmiselle mahdollisuuden kokea elämän ihmeellisyys. Tähän saattaa liittyä myös niin sanottu velka-ajattelu ainakin minunkaltaisten ihmisten kohdalla, ketkä ovat saaneet kasvaa turvallisessa ja vakaassa ympäristössä. Velka-ajattelun mukaan minulla on velvollisuus tarjota uudelle ihmiselle vähintään yhtä hyvät elämän edellytykset kuin itse olen saanut kokea. En kuitenkaan itse ajattele olevani velkaa kenellekään. Minun vanhemmistani näkee, että he ovat todella halunneet lapsia ja se näkyy tänäkin päivänä siinä, kuinka voin luottaa heidän tukeensa vielä aikuisenakin.

Edellä mainittuun lapsen hankintaan liittyvään syyhyn liittyy erilaisia sukupuolittuneita vastuita. Miehen tehtävänä on ollut tarjota turvaa ja toimeentuloa perheelle. Vaikka monessa teollistuneessa maassa sukupuoliroolit ovatkin sekoittuneet, niin silti väitän sen edelleen vaikuttavan monen mieskehollisen ajatteluun. Nykyisessä yhteiskunnallisessa ja maailmantilanteessa sen tehtävän täyttäminen on tullut entistä haastavammaksi. Tulee heti mieleen lieneekö tuolla olevan jokin vaikutus äärioikeiston suosioon miesten keskuudessa. En kuitenkaan nyt tässä ala kaivelemaan mitää dataa, joten asia jääköön pohdinnan tasolle.

Henkilökohtaisesti voin sanoa, että itselläkin on kaikissa romanttisisssa suhteissa ollut tarve tarjota turvaa ja vakautta toiselle. Tosin mun traumahistorian takia turvan ja vakauden tarjoaminen toiselle on mulle todella haastavaa ja se saattaa usein mennä ylihuolehtivaisuuden puolelle. Olen kokenut, etten ole pystynyt edellisissä suhteissani toimimaan haluamallani tavalla, mikä onkin aiheuttanut henkistä kipuilua ja pahentanut henkisiä haasteita entisestään. Tosin kaksi ensimmäistä suhdettani oli monelta osin epäterveitä ja niissä olin henkisen ja fyysisen väkivallan kohteena ja käytin itsekin henkistä väkivaltaa toista kohtaan. Niistä syntyneet traumat ovat vaikuttaneet myöhempiin suhteisiin.

Olen työstänyt ja tutkinut omaa traumahistoriaani ja henkisiä haasteita todella paljon. Tähän asiaan liittyen luin ensimmäistä kertaa Kimmo Takasen tunnelukkoja käsittelevän kirjan, jossa on esitetty yksi tapa hahmottaa edellisiltä sukupolvilta perittyjä ongelmallisia ajatus- ja käyttäytymismalleja. Kirjassa on esitetty, kuinka kaikille periytyy edellisiltä sukupolvilta sekä myös muista lapsena koetuista traumoista kaikenlaisia ongelmallisia ajatus -ja käyttymismalleja ja niiden purkaminen on jokaisen omalla vastuulla. Kirjassa esitetyssä teoriassa tunnelukkoihin liittyviä haasteita esitetään sisäiseen lapseen liittyvällä teorialla, jonka mukaan meillä kaikilla on sisäinen lapsi, jolla on kaikenlaisia tarpeita. Huomaan, että minulla on edelleen paljon aktiivisia tunnelukkoja, mutta niihin on vaikuttanut myös kokemani kouluväkivalta ja parisuhdeväkivalta. Olen kuitenkin työstänyt väkivaltakokemuksiani todella paljon, mutta huomaan, että henkiset arvet ovat niin syvälle juurtuneita, että niissä riittää työstämistä koko loppuelämäksi.

Huomaan tällä hetkellä triggeröityväni sellaisista henkisistä ihmisistä, jotka väittävät selättäneensä henkiset haasteensa. Syy varmasti on, että se muistuttaa minua siitä, että itsellä prosessi on edelleen kesken ja osittain koen epäonnistuneeni. Tosin en pidä nykyistä tilaani epäonnistumisena. Tarkemmin ajateltuna pidän aikaisempaa tilaa, missä kuvittelin selättäneeni kaikki henkiset haasteeni, epätodellisena. En enää usko, että traumojen aiheuttamista henkisistä haasteista pääsee koskaan eroon. Niiden kanssa on vaan oppittava elämään ja löydettävä ympärilleen sellaiset ihmiset, ketkä ennemmin tukevat henkisten haasteiden kohtaamisessa ja työstämisessä kuin triggeröivät niitä lisää. Huomaan, että lasten kanssa tunnelukot aktivoituvat entisestään, joka saattaa selittyä sisäisen lapseen liittyvillä tyydyttymättömillä tarpeilla. Merkittävin tunnelukkojen synnyttämä käytösmalli on pakonomainen mielyttämisen tarve. Sen purkamiseksi olen viime vuosina koittanut opetella tervettä itsekkyyttä. Se on ollut raskas prosessi, joka on vaikuttanut paljon myös ihmissuhteisiini, mutta niistä kerron enemmän seuraavassa blogijutussa.