Sisäiseen kauhutalooni astuminen on ollut elämäni paras päätös

Hyvää halloweenia kaikille. Halloweenin aikaan kauhuteema nostetaan esille, mutta teemaa käsitellään usein hyvin pinnallisesti. Pelottavin kauhutalo, mihin olen astunut on oma psyykkeeni. Psyykkeeseen sukeltamisen kokemukset ovat ajoittain olleet todella ahdistavia ja pelottavia mutta samalla hyvinvointini kannalta täysin välttämättömiä. En usko, että olisin enää tässä, jos en olisi löytänyt itselle sopivia työkaluja omaan mieleen sukeltamiseen ja mielen puhdistamiseen. Ymmärrän kyllä, miksi moni ei halua lähteä sukeltamaan omaan psyykeeseen. Se on tie, jossa ei tule koskaan valmiiksi vaan se on elämänmittainen sitoumus. En usko, että olisin itsekään lähtenyt tuolle tielle, jos en olisi käynyt henkisellä pohjalla.

Täytyy myöntää, että välillä tulee melkoinen väsymys kauhuleffoihin. Viime viikkoina on taas tullut sukellettua kauhutalon kellareihin, jossa piilevien mörköjen luulin jo useasti kesyttäneeni. Hankalinta on myöntää, etten pysty kaikkia mielenhäiriöitä puhdistamaan itse. Monet ovat ehdottaneet terapiaa. Olen kokeillut useita eri terapiamuotoja, mutta ei terapia ole mikään ihmelääke. Kaikki muutokset pitää kuitenkin tapahtua omassa psyykkeessä eli asiat pitää silti käydä itse läpi terapiassa käytetyillä menetelmillä. En ole kokenut saavani terapiasta kaipaamaani apua, minkä vuoksi olen päätynyt etsimään itselle sopivia työkaluja muualta. Parhaat työkalut olen löytänyt buddhalaisuuden opeista.

Olen huomannut, että vaikeimmat häiriöt liittyvät intiimeihin suhteisiin. Siksi ne eivät ilmaannu kuin intiimeissä suhteissa. Se varmasti selittää ainakin osittain intiimeihin suhteisiin liittyvät hankaluuteni. Olen oppinut kantapään kautta, ettei traumoista selvitä vaan niiden kanssa on vaan pakko oppia elämään. Olen useasti jo kuvitellut selvittäneeni kaikki traumat, mutta olen huomannut tuonkaltaisen uskomuksen olevan traumareaktioiden tunnistamisen ja hallinnan kannalta hyvin haitallisia. En muutenkaan usko, että alitajunnasta sinänsä mitään häviää vaan kaikista kokemuksista jää omanlainen jälki. Onneksi olen kuitenkin myös huomannut, että korjaavat kokemukset auttavat traumaattisten kokemusten puhdistamisessa. Sitä kautta niiden vaikuttava voima heikkenee, eivätkä ne aiheuta niin voimakkaita tunnereaktioita.

Traumojen purku vaatii kuitenkin toiselta oikeanlaista huomiointia, mikä asettaa toiselle melkoisen vastuun. Minun tehtävä kuitenkin on tunnistaa ja kertoa, mitkä teot pahentavat ja mitkä parantavat traumareaktioita. Vaikeinta toiselle tuntuu olevan se, että hän ajattelee olemisellaan ja tiedostamattomilla teoillaan aiheuttavan minulle kärsimystä. Voin kuitenkin todeta, että syvimmät kärsimyskokemukset eivät ole syntyneet toisen tekojen tai tekemättömyyksien seurauksena vaan mun mielikuvituksen luomien valheellisten tarinoiden kautta, joihin olen tiedostomattomasti uskonut. 

Mun traumareaktiot saattavat kuitenkin välillä näyttäytyä melko voimakkailta. Siksi moni saattaakin tuossa tilanteessa säikähtää ja ajatella etäisyyden ottamisen olevan minun kannalta paras ratkaisu. Valitettavasti minun tapauksessa se ei toimi, koska se aiheuttaa hylkäämisreaktion, joka on juuri yksi keskeisistä traumoihini liittyvistä peloista. Hylkäämispelon ajamana olenkin usein pitänyt monet vanhojen traumojen aiheuttamat tunnereaktiot itselläni ja koittanut käyttäytyä, niin ettei toinen huomaa mun sisäistä myllerrystä. Tuokaan taktiikka ei toimi, koska traumareaktioiden välttely, johtaa niiden aiheuttamien tunnereaktioiden voimistumiseen. Muutenkaan intiimin suhteen toimivuuden kannalta on todella haitallista, jos joutuu salaamaan toiselta joitain kokemuksia.

Vaikeimpina hetkinä tunnen olevani mädäntynyt kauhutalo, jonka olisi itseni ja muiden kannalta parempi vain jättää maallinen elämä ja ryhtyä munkiksi. Jos ryhtyisin munkiksi, niin en ainakaan halua tehdä sitä uhrauksesta käsin. Tässä itsereflektointi tuntuu välillä myös taakalta, koska useimmat ihmiset eivät ole edes tietoisia omista henkisistä haasteistaan kuin vasta siinä vaiheessa, kun jotain ikävää sattuu. Haluan kuitenkin elää niin tietoista elämää kuin pystyn, koska se on ainoa tapa ottaa vastuu elämästäni ja teoistani. Huomaan myös, että usein varjelen liikaa toisen henkistä hyvinvointia ja jaksamista, minkä vuoksi yliarvioin mun käytöksen ja olemisen toiselle aiheuttaman kuormituksen. Meillä kaikilla on kuitenkin omanlainen traumahistoria, jotka usein ilmenevät vasta intiimeissä suhteissa.

 Kokemusteni myötä olen myös melko kokenut kauhutalojen sukeltaja, minkä vuoksi pystyn tukemaan toista omien kauhujen kohtaamisessa. Uskon myös, että pystyn vielä muuttamaan oman ahdistavan ja pelottavan kauhutalon iloa ja onnellisuutta tuottavaksi kauhutaloksi. Olen siinä jo melko hyvällä alulla ja monet huoneet onkin jo puhdistettu pahimmista möröistä. Eli ehkä nyt vielä ei ole aika ryhtyä munkiksi vaan uskoa, että toimiva intiimi suhde voisi minunkin tapauksessa olla mahdollista.